OMNIPOTENS ARVIOT

HÄN ON YHÄ TÄÄLLÄ

Minna Tawast, Teatteri & Tanssi + Sirkus, 3/2016

Tuomo Railo astuu ruskeassa popliinissa ja tummissa housuissa pimeälle lavalle, jonka takaosassa hehkuu ramppivalojen rivi. Hän asettuu juoksijamaiseen alkuasentoon ja alkaa puhua. Puhetta riittääkin sitten 77-minuuttisen Omnipotens-esityksen loppuun asti.

 

Tumma tila, jonka takanurkassa on tasoista koottu ”kukkula”, yksi tuoli ja harmaat portaat, jotka eivät johda mihinkään sekä säästellen Railoon kohdistetut valot muistuttavat etäisesti Chaplinin Nykyaika-elokuvan maailmaa. Se teollistumista ja ihmisten koneistumista kritisoinut ”nyky” oli 30-luvulla, mutta samankaltaista huolta pienen ihmisen katoamisesta rahan ja vallan rattaisiin tunnetaan nytkin.

 

Myöhemmin lavalle rakennetaan myös valtavaa, metallista himmeli-putkea: ajatusrakennelmaa, mielentilaa, yhteiskuntaa. Omnipotenssissa kaikki viestii hallinnan halusta, sävyttömästä ja joustamattomasta maailmankuvasta.

 

Railon viiksekäs, hiukan Hitleriltä näyttävä virkamies-hahmo puhuu miehestä, jonka nimeä hän ei halua mainita. Tämä mies murhasi 77 ihmistä Oslon keskustassa ja Utøyan saarella Norjassa.

 

Railo on tutkinut joukkosurmaajan taustoja tarkasti, lukenut Hannah Arendtinsa ja Åsne Seierstadinsa sekä esimerkiksi tsaarin Venäjän juutalaisiin kohdistuneet tuhoamistrategiat. Ei niistä eikä yrityksistä ymmärtää terrorin logiikkaa tai yksittäisten tappajien motiiveja löydy tyydyttävää vastausta tuskaiseen miksi-kysymykseen. Utøyan jälkeen turvallisuudentunteemme on järkkynyt jo monta kertaa – terroristit ovat edelleen täällä. Ja meillä on loputtomat kysymyksemme.

 

Railo ei silti luovuta, vaan vaatii meitä ja itseään hyväksymään, että pahuutta on eikä sitä voi ymmärtää. Samalla hän näyttää pakonomaisen tarpeemme löytää selityksiä sekä avuttomuutemme tämän ristiriidan edessä. Hän puhuu ja puhuu, ja toivoo, että käskisimme hänen vaieta, ennen kuin hänen oikeassa olemisen halunsa vie kaiken hapen.

 

Railo puhuu itsenään ja joukkosurmaajana, löytää yhteyksiä terrorin ja taiteen maailmoista. Samalla hän liikkuu: hitaita, robottimaisia liikkeitä sekä joitakin tunteita kuvaavia fyysisiä muotoja. Naiivia? Tai esityksen maailmaa tukevaa.

 

Esityksen puolivälissä mukaan tulee neljä tanssijaa valkoisissa asuissa. He ovat kansaa, muita, kuolleita – he ovat toisia, joiden joukkoon Railon henkilö välillä astuu irtautuakseen suorittamaan itselleen asettamaansa tehtävää.

 

Omnipotens on nykytanssin moninaisessa kaanonissakin erikoinen teos. Se tunnustaa puheen ja kielellisen analyysin kulttuurisen ylivallan ja osoittaa samalla sen rajallisuuden. Minua se viehättää myös avuttomalla rehellisyydellään; se ei yritä olla fiksu, se levittää pelinappulat eteemme ja sanoo: pelatkaa paremmin.

 

Omnipotens päättää Tuomo Railon ihmisyyden ulottuvuuksia käsittelevän teossarjan. Aiemmat osat olivat Arka paikka (2011) sekä Aikojen lopun kvartetto (2013).

VAHVA PUHEENVUORO IHMISEN MIELETTÖMYYDESTÄ

Annikki Alku, Demokraatti.fi 5.4.2016

”Omnipotens” on inhimillisyyden eri puolia käsittelevän Tuomo Railon koreografioiman trilogian päätösosa tanssiteatteri Glims & Glomsille. Teossarjan aiemmat osat ovat ”Arka paikka” (2011) ja ”Aikojen lopun kvartetto” (2013).

 

Espoon kulttuurikeskuksen Louhisalissa kantaesityksensä saanut teos on ehdottomasti kolmikon vakavin ja painavin. Esitys on yhteiskunnallinen ja poliittinen, mutta ei vähimmässäkään määrin provosoiva tai agitoiva. Se on pohdiskeleva ja perinpohjaisesti työstetty. Kaikessa, mitä siinä sanotaan niin tekstinä kuin liikkeellisestikin kuuluu ja näkyy asioiden monipuolinen ajattelu ja siitä nouseva sanomisen voima.

 

Tämä ajatuksellinen perinpohjaisuus antaa teokselle sen levollisen pulssin, joka sekä kannattelee esitystä, että kiinnittää katsojan herpaantumattoman huomion siihen.

 

Omnipotens tarkoittaa kaikkivoipaista, henkilöä, joka uskoo, että hänen totuutensa on ainoa oikea ja siten oikeuttaa hänet hallitsemaan ja kontrolloimaan muita aina väkivaltaan ja terroriin asti. Tätä kaikkivoipaisuuden tunnetta Railo käsittelee Anders Behring Breivikin ja hänen tekojensa kautta. Yhtenä teoksen taustamateriaalina, jota esityksessä myös siteerataan, on ollut Hannah Arendtin ”Totalitarismin synty”.

 

Rakenteellisesti esitys muodostuu kahdesta hyvin erilaisesta osiosta, jotka kuitenkin solmiutuvat toisiinsa hyvin luontevasti. On Railon musta-asuinen kiihkoton ja selkeä puhuja, joka sanojen lisäksi käyttää ilmaisuvälineenään samanaikaista liikettä.

 

Ja on Jori Kaksosen, Sakari Saikkosen, Jussi Väänäsen ja Mirva Väänäsen muodostama intensiivinen tanssijaryhmä, joka liikkeellisesti välittää niin tunteita, ajatuksia kuin ihmisen käyttäytymisen lainalaisuuksia ja ryhmään kuulumisen halua.

 

Vaikka esityksen aihe on sinänsä raskas, käsittämätön terroriteko Utøyan saarella Norjassa ja sen 77 uhria, ei itse esitys sitä ole. Railon tekstissä voi paikka paikoin, varsinkin alussa, erottaa jopa hivenen itseironisen sävyn. Myöskin koreografian liikekieli on kehoa monipuolisesti käyttäessään enemmän lennokas ja ulospäin suuntautuva kuin pakotettu ja raskas.

 

Tummaa näyttämötilaa rytmittävät erilaiset korokkeet ja loppuosan keskeiseksi visuaaliseksi elementiksi kohoaa (ihan konkreettisestikin) tanssijoiden kokoama valkoinen jättikokoinen himmelilabyrintti. Musiikkina soi Eija Kankaanrannan (konserttikantele) ja Esa Pietilän (saksofoni) livenä soittama Juhani Nuorvalan esitykseen säveltämä nykymusiikki, joka välillä haipuu lähes olemattomiin antaen kuitenkin esitykselle selkeät äänelliset raamit.

 

Omnipotens ei anna esittämiinsä kysymyksiin lopullisia vastauksia, eikä se niin haluakaan tehdä. Mutta mielipide ja kanta sillä on, ja se haluaa herättää myös katsojansa ajattelemaan ja toimimaan niin, etteivät sen enempää Utøyan, Pariisin kuin kolmannen valtakunnan Berliininkään tapahtumat toistuisi.

TRÄFFSÄKRA TANKAR OM UTOYA OCH VÅLDET

Tove Djupsjöbacka, Hufvudstadsbladet 2.4.2016

Tuomo Railo gör en poetisk tolkning av vår samtid och dess problem i Glims & Gloms nya verk Omnipotens.

 

Sällan har jag sett ett sceniskt verk som kommenterar sin samtid så skärpt som dansgruppen Glims & Gloms gör i Omnipotens.

 

Här är det raka rör – terrorism, totalitära stater, marginalisering, våld, och så en viss norrman, som föreställningen föredrar att inte nämna vid namn trots att hans historia är den röda tråden i helheten. Inga sprittande ämnen precis, men man lyckas verkligen locka publiken till att tänka. Det blir inget politiskt mässande manifest utan en poetisk tolkning av vår samtid och dess problem.

 

Jag gillar greppet genast från början. Tuomo Railo står för manus och koreografi, och bär själv upp hela föreställningen som ett slags ceremonimästare/berättare. Fysisk teater med finess, och texttolkning som är genomgående lugn och proffsig. Emellanåt kryddar han texten med mer aktivitet, ibland blir rörelsereferenserna mer finstilta. Ibland kastar han sig ut i dansgruppens material samtidigt som han fortsätter sin monolog. Det fysiska flödet i koreografin kombinerat med citat av Hannah Arendt – inte precis en lätt kombination!

 

Övertygande dansare

Ceremonimästaren fungerar parallellt med dansgruppen, som tolkar texten lagom abstrakt, men med små detaljhänvisningar här och där, till exempel genom militäriska rörelser. De fyra dansarna övertygar och bildar en jämn och samspelt grupp. Sakari Saikkonen hör till trotjänarna i Glims & Gloms och behärskar rörelsespråket med kraft, medan Jori Kaksonen för mig är en ny skicklig bekantskap, aningen mer lyrisk. Mirva Väänänen har en stark scenutstrålning i sin dans, och det är första gången jag ser Jussi Väänänen i ett verk utan minsta hänvisning till tävlingsdans (förutom då några takters valsfattning), vilket han klarar galant.

 

Musiken har en viktig roll i helheten. Till stora delar är den diskret och underordnad texten, men ändå lyckas Juhani Nuorvala skapa en meningsfull komposition. Konsertkantele och saxofon är en fyndig kombination som i Eija Kankaanrantas och Esa Pietiläs erfarna händer får fram allt från behagliga drömmerier till kusliga skrik. Kantelens säregna stämning ger en känsla av att saker är lite vrickade. Och det passar ju verkets ämne som hand i handske.

 

Tuomo Railo talar direkt till publiken redan i början, utmanar den. Han ställer också fyndiga frågor och drar intressanta paralleller till konstens värld. Textinnehållet är så digert att man knappt förmår ta emot allt, men var och en väljer vilka frågor som sjunker djupast in just i detta ögonblick. Dramaturgin är klok och genomtänkt och efter nästan essäliknande text känns det riktigt skönt att få övergå till en mer lineär levnadshistoria, hur tragiskt skrämmande den än är. När vi når Utøya torkar jag en tår. Slutet är skickligt formulerat. Vad är vi egentligen rädda för?

<

TIETOSUOJASELOSTE

© 2016 Copyright PURE - Created by MuseFrame

MF