Kabaree?

”Kabaree on viihteen muoto, joka yhdistää laulua, tanssia, komediaa ja teatteria.”

Tyypillisesti kabareeta esitetään ravintoloissa ja yökerhoissa, joissa yleisö istuu pöytien ääressä nauttien samalla drinkkejä. Tunnetuimpia kabareeravintoloita ovat mm. Moulin Rouge sekä Lido de Paris Ranskassa.

Kabaree sai alkunsa Pariisissa Belle Époque -aikakaudella 1800-luvun loppupuolella. Ihmiset viihtyivät kabareissa, sillä siellä saattoi syödä, tupakoida ja jutella ottamatta hattua pois päästä, eikä tarvinnut noudattaa kaikkia yhteiskunnan sääntöjä. Hinnat olivat halpoja, ja kabareissa kävivät niin rikkaat kuin työväenluokkakin.


Steinlein-chatnoir

Saksalaisen kabareen historia

Vuonna 1901 Ernst von Wolzogen perusti Saksan ensimmäisen kabaree-teatterin, jonka esitykset olivat jotain saksalaisen Tingel-Tangelin ja Vaudevillen väliltä. Hän muutti ranskankielisen sanan cabaret saksalaiseen muotoon Überbrettl ja antoi sen nimeksi teatterilleen. Kabaree löysi yleisönsä ja tämän innoittamana kilpailevia teattereita alettiin perustaa; Yli 45 kabareeta avattiin Berliiniin vuosien 1901 ja 1905 välillä.

Wolzogenin alkuperäisenä ideana oli suunnata esityksensä rajatulle yleisölle, mutta taloudellisista syistä hänen oli ”kaupallistettava” teatterinsa. Überbrettl, joka viralliselta nimeltään oli Buntes Theater (saks. bunt = värikäs, täynnä vaihtelua), tuli suosituksi viihteellisellä ohjelmistollaan, joka sisälsi muun muassa runoja, eroottisia lauluja, kirjallista parodiaa, pantomiimia ja yksinäytöksisiä näytelmiä. Wolzogen toimi itse seremoniamestarina.

Teattereiden ohella, kasvavaan metropoliin alkoi ilmestyä ravintola-kabareita, joiden esikuvina toimivat Pariisin hämyiset kuppilat. Cabaret-elokuva ja Liza Minellin Sally Bowles edustavat juuri tätä “amusement cabaret”-tyyliä, joka sai pian nimityksen Kneipenbrettl – baari-kabaree. Nämä löytyivät ravintoloiden ja baarien takahuoneista, ja verrattuna ranskalaisiin serkkuihinsa, olivat hyvinkin epäpoliittisia. Tämän tyyliset kabareet, houkuttelivat yleisöä eri yhteiskuntaluokista ja niissä vallitsi täydellinen tasavertaisuuden ilmapiiri. Suurin osa ravintoloissa toimivien kabareiden esiintyjistä oli kolmannen luokan artisteja, jotka eivät olleet saaneet töitä ”oikeista” teattereista. He lauloivat vihjailevia lauluja avokaulaisissa mekoissa ja esittelivät kurvejaan estottomissa tansseissa.

Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen vuonna 1914 muutti Berliinin kabaree-elämää. Sodan pitkittyessä suljetut teatterit avattiin jälleen ja esiintyjät, jotka eivät olleet taistelukentällä, palasivat vanhoihin työpaikkoihinsa. Kabaree-, varietee-, musikaali- ja revyy-esitykset olivat ensimmäisen maailmansodan aikana hyvin kansallismielisiä ja sota-aiheet – varsinkin Saksan senhetkiset menestystarinat sotakentällä – päätyivät usein lavalle.

Saksan häviö ensimmäisessä maailmansodassa, monarkian luhistuminen ja raskaat sotakorvaukset varjostivat 1920-luvun vaihteessa. Rahauudistuksen avulla talous saatiin taas kuriin ja Weimarin ajan kabareen kulta-aika saattoi alkaa. Max Reinhardt avasi jo vuonna 1919 uuden teatterin, jonka kellarikerrokseen hän avasi tutunnimisen kabaree-näyttämön, Schall und Rauch – vakiopianistinaan Friedrich Hollaender. Tempelhofin lentokenttä avattiin, kunnallinen junaliikenne sähköistettiin ja ”Berliinin Broadway” lähellä Kurfürsterndammia täyttyi katsojista. Galmouri, glitteri ja jazz. Baarit, yökerhot ja tanssisalit hyötyivät taloudellisesta nousukaudesta.

Suurten spektaakkeleiden aikakausi loppui vuoteen 1933 mennessä, kun Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue nousi maan johtoon. Jotkut näyttämöt pysyivät hyvinkin epäpoliittisina, toiset, kuten Friedrich Hollaenderin Tingel-Tangel, aliarvioivat nousevan puolueen ja vitsailivat Hitlerin kustannuksella. Myös ”punaisia kabareita”, eli kommunistisen puolueen tukemia ja sen ideologiaa levittäviä kabareita syntyi. Puolueen vallan vahvistuessa, monet kabaretistit onnistuivat pakenemaan maasta. Jotkut maasta paenneet, kuten Friedrich Hollaender ja Kurt Weill onnistuivat luomaan menestyksekkään uran Yhdysvalloissa.

Toisen maailmansodan jälkeen, vuonna 1945, Berliini oli raunioina. Vuonna 1961 DDR rakensi Berliinin muurin. DDR:n valvovan silmän alle syntyi useita Kabarett-taloja, kuten Distel (1953) ja Die Wühlmause (1960). Tiukan sensuurin vuoksi itäberliiniläisille Kabarett -esityksille tyypillistä oli teatterimaisuus. Esiintyjät eivät koskaan olleet lavalla yksin, niin kuin Länsi-Berliinissä oli hyvinkin tapana, vaan esityksissä oli aina ryhmä näyttelijöitä. Esiintyjät pukeutuivat roolivaatteisiin ja hahmot olivat karaktäärimäisiä.

Itä-Berliinin Kabaree -teatterit olivat vahvasti poliittisia, sillä tiukkaa valvontaa ja sensuuria harjoittavassa DDR:ssä Kabarett oli lähestulkoon ainoa paikka, missä poliittista satiiria ja parodiaa katsottiin läpi sormien. Mutta taiteilijoiden täytyi olla hienovaraisia, sillä yleisössä oli lähes aina tarkkaileva silmäpari. Länsi-Berliinissä tilanne oli toinen – Taiteilijoilla oli oikeus ja mahdollisuus ilmaista mielipiteensä vapaasti ja niin sekä itsenäisiä kabaree-artisteja, että kabareeryhmiä ilmestyi.

Comments are closed